Muutettuani Helsinkiin juttelin kaverin kanssa kanssa mediataidenäyttelyn avajaisissa.

- “Miksi muutit Helsinkiin?” Kysyin.
- “Puuh.. Se, että toimis mediataiteilijana pohjoisessa oliis vähä sama kuin jos oliis lapsia“. Nauroimme ja joimme viiniä.

Kaveri tarkoitti tällä sitä, että mahdollisuudet esittää taidettaan rajoittuvat susirajan tuollapuolen samalla tavalla kuten lasten kasvattaminen ja perhe-arki rajoittaa taiteilijuutta. Minulle syntyi lapsi pari kuukautta keskustelun jälkeen. Siihen jäivät naurut.

Lapsellisten ja lapsettomien taiteilijoiden välillä on luokka ero, joka vaikuttaa voimakkaasti nykytaiteen estetiikkaan; yhtä merkittävästi kuin sukupuoli. Lapsellisia taiteilijoita ja lapsellista estetiikka syrjitään. Nykytaidekenttä; sen käytännöt, toimintaympäristöt, galleriat, seminaarit, keskustelutilaisuudet ja performanssi tapahtumat ovat poikkeuksetta suunnattu yleisöille ja esiintyjille, joiden aikatauluja ei säätele lapsellisuus.

Lapsellisuus on kuitenkin määrittely kysymys kuten sukupuoli. Se luomat erityispuitteet ovat sovittelukysymyksiä.

Nykytaide yhteyksissä museot ovat ainoita tahoja, jotka järjestävät ohjelmaa myös lapsille. Alakulttuurikentällä naureskellaan lapsiryhmille joita oppaat kaitsevat museon käytävillä. Opastusten lapsille lauletaan ja satuillaan, taiteesta puhutaan ympäripyöreästi. Tämän koetaan laskevan teosten arvoa. Ympäripyöristyksiä joudutaan tekemään sillä nykytaideteokset eivät avaudu lapsille – Niitä on harvoin ajateltu lapsille. Taiteilijan perhetausta ja luokka on hävitetty työstä. Syyllistyn tähän itsekkin. Naurettavan pieni osa työskentelystäni on lapsiystävällistä. Itseasiassa osallistun performanssitapahtumiin juuri siksi, ettei tarvitse olla lasten kanssa. Tämä on arjen pakoilua.

Taiteilijat asettavat itsensä usein lapsen asemaan ja kuvaavat omaa lapsuuttaa. Tämän teeman kanssa työskennellessä lopputuote on harvoin lapsille ymmärrettävissä. Näiden äärissä lapselliset yleisöt joutuvat pidättelemään mukuloitaan etteivät nämä koske teoksiin tai hihku (saati itke) esityksen aikana. Poistumispäätökseen ajava sosiaalinen paine syntyy huomaamatta, paineen muodostumista ei ole alleviivattu ja huomioitu. Aikalailla karmivaa, että lapsien ilmaisua rajoitetaan nykytaide yhteyksissä. Mieleen juolahtaa esimerkki Art Spiegelmanin “MAUS” sarjakuvasta, jossa natseja pakoilevat juutalaiset ovat piiloutuneet kenkäkasan alle.. Partion lähestyessä äiti joutuu tukahduttamaan itkevän lapsensa. Tätä näkee seminaareissa päivittäin kun isät ja äidit hipsivät studioista lasten turhautuneita ääniä hillitäkseen.

En ole näistä prosesseistä katkera, saati syyllistä lapsettomia. Kuten sanottua syyllistyn moiseen itsekkin. Usein… Tottapuhuen par’aikaa. Makaan Antti Mannisen kuratoiman Breathin POP-UP taidetilan lattialla.. Pyöritän täällä Pekka Ruuskan kanssa “P-lapsiparkkia“, jonne Turkulaiset voivat tuoda lapsensa; lähteä sitten pyörähtämään kaupungilla tai jäädä tilaan tekemään läppärihommia tai katsomaan vaikka Muu Ryn tuottamaa “Performance voyage II” videotaide koostetta rauhassa (laitoin tosin niiden äänet hiljaiselle sillä ne ärsyttivät). P-Lapsiparkki on suunnattu kulttuurityön tekijöille, “P” tulee sanasta prekariaatti. Samalla oma mukula on tarhassa Helsingissä. Valtaosan ajasta kotoani tuomat lelut, jotka on levitelty iloisesti tilaan lepäävät käyttämättöminä. Olen oikeastaan helpottunut sillä saan näin aikaa kirjoittaa tätä tekstiä. Illalla tilassa järjesteään vertaisrahoitus tilaisuus Uuva – Apurahapeli (Monopoly edition 1#) rahapanoksin ja huomenna tilassa käynnistyy Ishmael Falken järjestämänä, lasten ohjaama “Iloisuus työpaja”. Samasta aiheesta puhutaan usein. Viimeksi kävin aiheesta keskustelua taiteilija Tero Nauhan kanssa.

Käyköön nämä todisteina siitä, että alakulttuurikentää on kasvamassa ja vahingossa tai harkiten jatkamassa sukuaan. Oli syy lisääntymiseen mikä hyvänsä meidän on yhdessä luotava menetelmia jotta lapselliset toimijat eivät ajaudu syrjään. Jotta lapsellisuus saati lapset itse eivät muutu osallistumista rajoittaviksi tekijöiksi. Hyviä yrityksiä ja esimerkkejä perheystävällisistä nykytaide-tuotannoista alkaa olla jo riittävästi. Esimerkkinä vaikka Andy Bestin ja Merja Puustisen pomppulinnat. Vakavastiotettavan nykytaidekentän ongelma on, että sen yleisöt seuraavat teosten sosiaalisia vaikutuksia kernaammin sivusta, kuin osallistuvat. Ja ainoastaan osallistumalla päästään ajamaan tarvittavia sosiaalisia muutoksia.

Ongelmana on, että lapsettomat taiteilijat ovat kaikinpuolin soveltuvampia nykytaidekentän yleisiin työehtoihin. Syy on vain se, että työehdot ovat vinksallaan.. Edustamani nykytaidekenttä syyllistyy jatkuvasti samaan kuin työnantajat, jotka jättävät “lapsenteko iässä” olevat naiset palkkaamatta. Osaltaan tämä “P-Lapsiparkki” on yritys korjata ongelma. Työnantajan sijaan, portinvartijana toimivat vaalimamme esteettiset normit. Taiteen uskottavuus lisääntyy mitä kauempana historiallis-normatiivisesta perhekäsityksestä. Käsikirjoitus, jonka mukaisesti kriittisen taiteilijan on nyrpistettävä nokkaansa ydinperheen ajaessa Volvolla S-Marketiin on juurtunut syvään. Tämä on taiteilijuuden bassovire, monet aloittavat uransa keskivertoa Tapiolalaista perhettä parodisoimalla. Taiteilijalle on ammattimaisempaa myöhästyä “koska on krapulassa” kuin koska “koska lapsi ei halunnut laittaa hanskoja“. Myytti tekijyydestä on saatu purettua mutta myytti siitä, että “miettiessään minkälaiset kurahousut ostaa lapselleen”, ihminen muuttuu vaarattomaksi pikkuporvariksi; elää voimissaan.

Sanottakoon, perheellisyys ei hillitse taiteilijan kriittisyyttä. Jos jotain se muuttaa tähtäimessä olevat utopistiset tavoitteet, pragmaattisesti lähestyttäviksi haasteiksi. Näistä ensimmäinen on “kuka hoitaa silläaikaa lapsiani?”. Mikäli jonkinsortin vallankumouksen asialla olemme on meidän noteerattava kriittisten toimiemme vaikutus tarkemmin. Fidel Castron kerrotaan sanoneen, että eurooppalaisia vallankumouksia kannattaa arvioida sen perusteella miten kaupunkikeskuksissa toteutetut uudistukset vaikuttavat periferiaan, siirtomaihin ja marginaaleihin. Vallankumouksen voidaan arvioida onnistuvan kun sen positiiviset uudistukset ulottuvat välittömästi sitä koskevan luokan ulkopuolelle. Samoin tuottamamme nykytaide kulttuurin tulisi sisällyttää ideologiaansa, jonkinsortin lapsellisuutta koskeva utopia – Idea sille miten lapset sopivat ehdottamiimme sosiaalisiin järjestelyihin tai miten harjoittamamme kritiikkimme vaikuttaa lapsellisuuteen ja lapsellisiin. Tämän voisi nimetä pyrkimykseksi luoda permakulttuuri ja kuroa sukupolvikuilu umpeen.

Ongelma on globaali: “Slovenialainen ystäväni hämmästeli, sitä, että suomessa niin monella taiteilijalla on lapsia. Sloveniassa ei kuulemma taiteilijoilla ole varaa ja häntä itseään pidettiin ehkä poikkeavana hankittuaan lapsia niin nuorena. Sillä, että ei ole varaa, hän tarkoitti taloudellisen tilanteen huonouden takia myös sitä, että taiteilijoilla ei ole varaa olla olematta joustavia, pitää koko ajan olla valmis suostumaan mihin tahansa tilaisuuteen, mitä vaan tarjotaan.”

- Markku //Kommentoitu verkko kirjoitusalustan keskustelussa

Lasten huomioonottaminen on vaativaa sillä “lapset ovat konservatiivisia”. Kuten paikalla pyörähtänyt taiteilija totesi. Tarkoittaen tällä varmasti sitä kuinka lapset yksinkertaistavat todellisuutta sitä sanallistaessaan. Pyrkimyksessään kasvaa lapsen mieli oikoo konflikteja näitä käsittelemättä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lastenkulttuurin tulisi olla konservatiivista. Väitän, että nykytaiteilijat itse ovat konservatiivisia, sillä aikuisuudestaan huolimatta nämä vetävät mutkat suoriksi kohdentamalla toimensa ympäristöihin, jotka rajaavat lapsellisuuden ulos.. Kysymykset suvun jatkamisesta ohitetaan syystä tai toisesta.. Tuskin tahallaan.. Ainakaan lastenkulttuuria ei nykytaiteilijoiden toimesta aktiivisesti tuoteta. Erotuksena nukketeatteriin erikoistuneen Kuuma ankanpoikanen – ryhmän lapsille sekä aikuisille suunnatut tuotannot (joiden mandaatilla tämä Breathing tapahtumakin on toteutettu).

“Mun tytär kysyy vieläkin ‘miksi se setä makasi maassa?’. En enää kyl vie sitä performanssitapahtumiin.”

- Nainen ~30v. //Yleisönä P-Lapsiparkille

On vaikea sanoa miksi taiteilijat välttävät lapsellisuutta huomioonottavaa estetiikka ja käytäntöjä. Sensuurin alaisissa valtioissa tilanne lienee toisin päin. Kaikki tuntevat Zdeněk Milerin, “Myyrä -lastensarjat” ja osaavat lukea niiden byrokratia ja neuvosto vastaisen kritiikin. Sensuurin alaisissa yhdyskunnissa lastenkulttuurista jalostuu ideologinen ase ja lapset itse jäävät pelinappuloiksi joita “aivopestään” ja “uudelleen kasvatetaan”. Viimevuosisadan kriisien valossa lastenkulttuuri on niin politisoitunutta ettei sen viitekehyksessä voi työskennellä näyttäytymättä aivopesijänä. Lastenkulttuuriin suhtaudutaan kernaammin parodisesti kuin vakavasti. Tämä kuuluu siinä kuinka lapsille esiintyvät teatterilaiset ja muusikot viestivät työstään. Lastenkeikoista puhutaan kieliposkessa, kun ollaan vakavien taiteilijoiden seurassa ja lastenkulttuurin merkittävyydestä puhutaan kun halutaan taata, ettei apuraha-hakemusta hylätä. Näkyvimmin lastenkulttuuria on valikoitunut tuottamaan ensikädessä epäpoliittiset toimijat. Poliittisuus lastenkulttuurissa on tabu ja kriittinen taiteilija laimenee ollessaan lapsellinen. Välttäessään käyttämästä lasta osana työskentelyään, nykytaiteilija pyrkii siihen, ettei asemoi toista pelinappulaksi. Mutta väitän: Lapsi päätyy yhtälailla pelinappulaksi kun tämän omaleimaisuus ja sosiaalinen vaikutus suljetaan keskustelun ulkopuolelle.

Nimetään vielä ongelmakohtia.
– Kriittisen taiteen esittämisympäristöt eivät ota huomioon lapsellisten perheiden saati lapsien tarpeita.
– Lastenkulttuuri on historiallisesti poliittisesti latautunutta, joten sitä tuottavat ensikädessä konservatiivisesti ja normatiivisesti työskentelevät itsensä epäpoliittisiksi määrittelevät taiteilijat.

Yllämainitut olosuhteet luovat tilanteen, jossa lapselliset taiteilijat ja yleisöt eivät pääse osallistumaan nykytaide esityksiin saati tuotantoihin. Ratkaisumalleja voisimme löytää vaikka menetelmistä joilla urheilija-järjestöt osallistuttavat junnuja. Harrastavat lapset ovat harrastavien aikuisten kanssa usein yhteispelissä. Vuoronperään kentänlaidalla toisiaan kannustaen ja paraatipäivinä toisiaan vastaan. Peli on totista, ei parodista tai esineellistävää.

- Eero Yli-Vakkuri
4.5.2012, Turku Breathing POP-UP taidetila. Kiitos Pekka Ruuska Antti Manninen.

[Teksti on kirjoitettu Antti Mannisen kuratoimassa Breathing - POP UP taidetilassa. Se on lähtökohtaisesti kirjoitettu verkossa avoimeen kirjoitusalustaan, lukijat ovat voineet seurata sen kirjoitusta reaali-aikaisesti ja kommentoida sitä. Kirjoitus työ on lomittunut "LAPSET TÖIHIN JA APURAHAA PELAAMAAN" tapahtumapäivään, jonka toteutumiseen osallistuivat Eero Yli-Vakkuri, Pekka Ruuska sekä Manninen. Päivän päätteeksi järjestettiin "Uuva - Apurahapeli" Video: http://storijapan.net/uuva/apurahapeli. P-Lapsiparkkiin osallistui päivän aikana yksi lapsi, työpäivä oli siis kaikinpuolin täysi. Videolla Ruuska viihdyttää laulaen "Missä ovat munat", joka oli meidän ykös leikki: http://www.youtube.com/watch?v=RwKYJN6JJsM. Kirjoitustyötä voi jatkaa, kirjoitutus on performanssitaltiointi: http://ldezem.muistio.tieke.fi/lapsellisuus. Alusta tarjoaa myös chatti mahdollisuuden mikäli kirjoitus herättää kysymyksiä.]

Taiteen kerääminen on antoisa harrastus jonka myötä oppii paljon. Keräilessä on tärkeää valita jokin itselleen mielekäs teema jota edustaviin teoksiin erikoistuu. Kalle Mustosen työ “Tuki” (2012) edustaa replikaatioihin, pastisseihin ja jäljennöksiin erikoistuneessa kokoelmassa; esimerkkiä katutaiteen kuvakielestä sekä stradegioista.

Mustonen on käyttänyt “Tuki” teossarjassaan sarjatuotanto menetelmäsi hyvin soveltuvaa sapluuna tekniikkaa valmistaakseen postikuoreen (10x15cm) mahtuvia akryylimaalauksia. Työ on maalattu vanerilevylle. Kuva esittää pääkalloa, joka on sounnustettu kuulokkeisiin.

Taiteilija hyödynsi sosiaalista mediaa markkinoidakseen maalaussarjaa ja ehdotti asiakkaille, että nämä tukisivat tämän Uusi kipinä galleriassa (Lahti) toteutettavaa taidenäyttelyä ostamalla tämän valmistaman teoksen. Työ postitettiin kotiin. Näin Mustosen verkostot pystyivät välittömästi osallistumaan tulevan näyttelyn tuotantoon. Mustosen sanoin: “Minimesenaatteina”. Postitettu työ laajentaa gallerianäyttelyn ulottumaan yksityiskoteihin ja sen kuvasto tukee näyttelykokonaisuutta.

Keskeistä teokselle on myös sen levitysmenetelmä. Pieni maalaus löytää perille yhdistelemällä posti-taiteelle ja verkkossa toteutuville mediataiteellisille projekteille tyypillisiä stradegioita. Työ on mittakaavaltaan täydellinen postitse levitettäväksi ja markkinointi viitekehykseltään tarpeeksi kiinnostava, että se tulee huomioiduksi sosiaalisissa medioissa. (Viimeisten tietojen mukaan Mustonen möin 38 vastaavaa teosta ja sai näiden turvin maksettua galleria kulunsa).

Mustonen tunnetaan parhaiten kuvanveistäjänä, jonka teosten materiaalina toimii puu. Hän käsittelee materiaalejaan raa-asti, jonka seurauksesta työnjälki säilyttää luonnos omaisuutensa. Mustosen työskentelyn pohjana toimii aktivisti kulttuurin edustamana globalisaation vastaisuus. Valittamisen sijaan tämä tekee globaaleja ihanteita parodioivia teoksia, jotka asettavat modernisaation ihannoimat arvot uuteen mittakaavaan. Vaihtoehtoisesti hän hyödyntää teollisuudesta tuttuja materiaaleja, betonia ja teräs jätettä luodakseen dystopisia kuvaelmia niin galleria kuin katutilaan.

Energy is wasted when data-projectors run when there is no one watching. Even the best exhibitions have times when the space is empty. The best solution would be that gallerists etc. turn the videos on when visitors arrive (video on demand) but an arduino/motion sensor gadget would be a sexy solution. I’m willing to invest in the development of sustainable gallery etiquette or the development of technical tools to fix this issue.

Here is an inspirational example: MIM  Self-Sustainable party container in KUMU Art Museum, Tallinn (june 2010) https://vimeo.com/17560328

Pyyntö: Luodaan yhdessä laitteisto, joka katkaisee VIDEOTYKEISTÄ ja mediasoittimista virran automaattisesti kun galleriassa/museossa/tms. ei ole paikalla vieraita. TAI luodaan joku käytäntö, jonka mukaisesti gallerian/tms. valvoja käynnistää toistimet ja tykit vieraan saapuessa. Monissa taidetiloissa on usein hetkiä että tila on tyhjillään. Jopa tunteja päivässä. Dataprojektoreilla ja monitoreilla esitettävää taidetta kuitenkin pidetään päällä taukoamatta. Projektoreiden käyttöiästä (tapauksesta riippuen) voi kadota yli puolet kun teos näkyy vaikka sitä ei kukaan katso.

Olemme oppineet sammuttamaan valot lähtiessä huoneesta mutta taidetiloissa on piinttynyt “koskemattomuuden myytti”, jonka velvoittamana videoita jne. on näytettävä tilassa vaikka kukaan ei olisi katsomassa. Maalaukset ja veistokset eivät kulu hukkaan kun niitä ei katso mutta teknologia kuluu ja on mediataide välineiden luonnon vastaista käyttää näitä ilman katsojaa. Ainoana poikkeuksena satelliitit mutta niiden valmistus on viivästynyt. Toisaalta taidetilat eivät ole ulkoavaruuteen ammuttuja laitteita, joiden on annettava kiertää radallaan koskematta. Ne ovat sosiaalisia tiloja, joita käytetään.

Moinen on pöhkö käytäntö niin laitteiston käyttöiän kuin energiankulutuksen kannalta. Eikä siihen ole käytännössä varaa. Vastaava juolahtanut mieleen jo monille mutta ei ole vielä tehty yhteistä hanketta, jolla näitä käytäntöjä tai liikkeentunnistimiin tms. pohjaavia teknologioita ongelman ratkaisemiseksi olisi tehty. Olen valmis investoimaan tähän esitystekniikkaan. Käytönnössä joku arduino/videotykki/mediatoistin ratkaisu on varmaan myyvin – Mutta mulle kyllä kelpaisi, että näyttölaitteiden pyörittäminen olisi galleristin vastuullaa.

Kun aamulla tulee autolle kiireellä ja huomaa sen räjähtäneen koko elämä muuttuu. Muutos on niin dramaattinen, että sille varmaan nauraa. Ajattelen samaa kovalevyn kosahtamisesta. Unelmoin, että kun kovo kastuu tai kaappi, jonne se on kätketty romahtaa tärvellen tiedostot, nauraisin samalla lailla kun Hummerinsa menettänyt autoilija; absurdisti. Kovalevyn tuhoutumisen tulisi olla näyttävä ja selvä – Jos se vaan sammuisi ja hiljenisi jäisi ikuinen huoli siitä, että sen voisi korjata jos osaisi, että en osannut jotakin?

Samassa menettäisin kaikki videoteokseni, joita en ole jakanut verkkoon tai polttanut DVDeille. Tietysti syyttäisin itseäni siitä etten hoitanut takatallennuksia. Mutta isompi kysymys on mitä tarkoitusta varten olen tallentanut kaikki videoni? Taiteilijana sitä ajattelee, että voisi joskus myydä videoteoksen. Yhdeltä kaverilta ostettiin työ Kiasmaan ja jos pitäisin hienoja näyttelyitä hienoissa paikoissa pitäisin sitä omaltakin osaltani mahdollisena. Käytännössä estetiikka, jota sovellan on niin korrektia, että ainoa maksava yleisö monille videoille on taideyleisö. Siltikään kaikkia videotöitä ei saataisi maailman kokoelmiin tallennettua. Iso osa näistä on tässä mielessä tarpeettomia: “Mitä hemmettiä mä teen videolla?”

Minut on videotaiteilijana koulutettu tekemään teokset suhteessa edeltäneisiin videoteoksiin. On olemassa normisto, jonka mukaisesti videotaideteokset on leikattava ja kuvattava, jotta ne näyttää taiteelta. Tätä normistoa voi testata internetin hupailukuvasivuilla (naurunappula, break.com tms.). Usein skeittaus onnettomuuksia julkaiseviin (hupailukuva)sivustoihin päätyy stillejä kuuluisista video- ja valokuvataideteoksista. Ne tunnistaa aika nopeasti taidelähtöisiksi vaikka ne ovat vieraassa ympäristössä ja niitä katsotaan työpäivän lomassa virkistäytymistarkoituksissa. Näiltä sivuilta on löytynyt stillejä Chris Burdenin videosta, jossa tämä pyytää kaveriaan ampumaan käteensä. On ymmärrettävää miksi tämä työ on linkitetty jack-ass videoiden rinnalle.

Normistoon kuuluu, että videoteoksia pantataan. Melkein kaikilla taiteilijoilla on nykypäivänä omaa videotaidetta tai sellaiseksi kelpaavaa kovalevyillä mutta sitä ei syystä tai toisesta ole suotavaa julkaista verkossa, ei ainakaan Youtubessa, jos jossain niin Vimeossa tai AV-Arkin sivuilla. Panttaaminen on kollektiivista markkinoiden hallintaa. Pyrimme siihen, ettei videotaiteesta tule ylitarjontaa. Panttaamalla luodaan vaikutelma, ettei meillä olisi tarvetta julkaista teoksia verkossa. Ikään kuin teoksilla olisi jo tarpeeksi katsojia ja vaikutusta. Mikäli kaikki raahaisimme videoteoksemme verkkoon voisi paljastua, että niillä oli 10 katsojaa. Tämä olisi raskas huomio. Ketään ei kiinnosta videotaide. Vielä raskaampaa on, että tämä huomiokaan ei kiinnostaisi ketään.

Ajatellaan, että videotaiteen laittaminen verkkoon pilaa teoksen. Sen konteksti katoaa eikä yleisö yhdistä sitä oikeisiin asioihin. Sukupuolta tutkiva dokumentti menettää vakuuttavuutensa kun videon vieressä lilluu “kynsikkäinä”/esikuvakkeina (thumbnaileina) linkkejä jonkun kesälomavideoon, joka on sattumalta tagätty “gender bender” termillä. Oman videon tagääminen sukupuoleen liittyväksi taiteeksi taas on naurettavan alleviivaavaa ja vaikka näin tulee tehtyä se linkittyy silti vääriin videoihin. Samoilla termeillä verkkoon ladataan myös huonojen taiteilijoiden teoksia ja jos selainikkunaa ajattelee ryhmänäyttelynä niin ei ole kivaa esiintyä huonon taiteilijan rinnalla. Youtube itsekuratoituu algoritmien avulla ja perusteena on pitkälti videon suosio, mihin vaikuttaa eniten nämä “kynsikkäät”/esikuvakkeet. Todellisuus on se, että ihmiset valitsevat linkit joissa näkyy paljasta pintaa tai otsikkona jotain oikeasti kiinnostavaa kuten “pianoa soittava kissa”. Taiteellista sisältöä tulkitsevia algoritmeja ei ole vielä julkaistu youtubessa, jossa luotetaan enemmän vertaisarvioitiin “like” ja “ei-like” nappuloihin. Myös nämä määrittävät videon linkittymisestä toisiin videoihin. Tägejä ajatellen kiinnostavin videotaidemateriaali päätyy Vj:den käyttämiin videoarkistosivustoihon. Tällöin materiaalin voi löytää vaikka toivotun tempon mukaisesti (75 BPM).

Tagejä voi käyttää nokkelasti linkittämällä videot vaikkapa teoreetikkoihin joiden työtä videossa on sovellettu. Niistä voi muodostua eräänsortin lähdelista ja kun tagää videon vaikka “judith butler” niin lisäksi voi laitta teoksen nimen ja vaikka sivunumeron. Siten Butlerista kiinnostunut voi säväyttää selailukokemustaan nauttimalla samalla videotaiteesta. Tämä on perusteltua myös sillä, että useiden videoteosten poliittisena motiivina on “keskustelun avaaminen” ja tämä onnistuu parhaiten tarjoamalla videot paikkaan, jossa niillä on katsojia. Mikäli videoteoksen tarkoitus on vaikuttaa mielipiteeseen sitä on turha pantata kovalevyllä. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta kertovat videot tulisivat heti sorretuiksi ja väärinkäytetyiksi. Linkitetyksi rasistisiin foorumeihin. Tässä pitää olla pelisilmää.

Päätän noudattaa seuraavaa periaatetta: Kun teoksen valmistumisesta on kulunut 5 vuotta eikä sillä ole ottajaa, lataan sen verkkoon. Riippuen siitä näkyykö teoksessa muita ihmisiä lisensoin sen niin, että muutkin voivat käyttää sitä. Videoille on käyttöä vaikka journalistisessa työssä, vj-jutuissa tai muiden tuottamassa taiteessa, musiikkivideoista dokumentteihin. Jos videolla on näyttelijöinä kavereita niin en anna tätä uudelleen käytettäväksi. Kuten mainittua Creative Commons lisenssien hankaluus on se, että materiaali konteksti voi kadota kokonaan. Periaatteessa herkän vapaaksi lisensoidun taidevideon, voi hyödyntää vaikka uusnatsien kampanjamateriaalissa. Tämäkin huomioon ottaen valtaosa videoista, joita olen tehnyt, voidaan jakaa muiden käytettäväksi ihan suoraan miten vaan. Mikäli huolettaa teosta voi yrittää varjella käyttämällä vaikka Telekommunist- tai lukuisia muita poliittisesti sommiteltuja lisenssejä. Isompi kysymys kuin lisenssoiminen on kuitenkin se, että vaikka video luovutetaan täysin vapaaseen käyttöön – On erittäin epätodennäköistä, että kukaan haluasiai remixata sitä. Nykyään on helppoa tehdä videoita itse ja omakuvaama materiaali tuntuu usein aidommalta kun kopioiminen. Verkossa olevaa videota käytetään useimmiten ns. refressi-aineistona. Mainostoimistossa työskentelevälle voidaan sanoa: “Leikkaa video vähän kuten toi tyyppi on tehnyt!”.

Mikäli lähtee tiedoston jakotyöhön keskeisintä on oikeiden formaattien valitseminen. Mikäli joku tarvitsee materiaalia tv (tms) käyttöön aineiston tulee olla tekijänoikeuksien ja teknologian kannalta oikein toimitettua. Sen tulee olla muiden hyödynnettävissä leikkausohjelmasta riippumatta, kuvan tulee olla siten pakattua, että se taipuu mahdollisimman moniin käyttötarkoituksiin. On huomioitava tv, elokuvalevitys ja kännykät. Kerta kaikkiaan kaikki on huomioitava. Vaikka internetistä puhutaan hienoja asioita: Väitetään, että siellä on kuvia kaikista maailman kolkista ja tilanteista… Tämä EI käytännössä pidä paikkaansa. Haastan sinut! Yritäpä löytää verkosta vapaasti käytettävää taidegalleriaan suunnatun videoteoksen materiaaliksi kelpaavaa hd materiaalia jonkin kaupungin talojen katolta. Suomessa varteenotettavin yritys tuottaa, järjestellä ja toimittaa vapaasti lisensoitua materiaalia muiden hyödynnettäväksi on mediataide organisaatio M-Cultin luoma Kallio-Arkisto. Projektin tiimoilta kaupunkilaiset voivat raahata itse kuvaamiaan paikallis-videoita verkkoon ja käyttää toisten kuvaamia pätkiä kotivideoidensa kuvituksiksi.

Vaikka moni on kuvannut toimitustyön kuvitukseksi soveltuvaa aineistoa, eivät he ole nähneet vaivaa jakaakseen tätä materiaalia muille. Verkkopalveluista kuten Vimeosta löytyy toki monia jaettavaksi tarkoitettuja hyviä tarkoitusta vastaavia pätkiä mutta harvaa näistä on mahdollistettu ladattavaksi ja uudelleen käytettäväksi vaatimallasi resoluutiolla. Kukaan ei toimita tällaista aineistoa! Archive.org:ia lukuunottamatta. Hyvää materiaalia pantataan pöytälaatikoissa. Jokaisesta videotaidetuotannosta jää ylimääräistä aineistoa, kuvituksia ja onnettomuuksia, joka löytäisivät käyttäjän mikäli materiaali toimitettaisiin eteenpäin. Tässä on videotaiteilijoille vaikuttamisen mahdollisuus. Tiedämme perustuntumalla miten oleellinen kuvan rajaus on ja mitä viestejä yksinkertaiseen kamera-ajoon voidaan sisällyttää. Mikäli näkisimme vaivan toimittaa ideologiaamme ajavaa materiaalia uudelleenkäytettäväksi, voisimme edesauttaa harjoittamaamme politiikka. Yksinkertainen esimerkki on miten vaikka arki esitetään uutisten kuvitusmateriaalissa. Meillä on mahdollisuus tuottaa tämä aineisto ja säädellä sitä, miltä arki näyttää.

Digitaalisessa maailmassa eri formaattien yhteensovittaminen on avainasia. Harva videotaiteilija kuitenkaan ymmärtää tästä hölkäsenpöläystä. Kun videotaiteilijaksi tunnustautunutta pyydetään toimittamaan materiaali screenigiin määritellyssä formaatissa seurauksena on sekaannus. Olemme keskittyneet kuviin (nippanappa ääneen) emmekä teknologiaan. Videotaiteilijan tulisi tietää mikä on ero h264 ja mpeg2 välillä. Harva haluaa tietää. Harjoittamastamme valinnaisesta tietämättömyydestä seuraa stressiä ensikädessä vertaisimmille, jotka yrittävät järjestää videotaidetapahtumia. Loopilla pyörivän DVDn tekeminen ei enää riitä. On tunnettava verkko, arkistot, metadata ja mediatoistimet. Jos mennään pintaa syvemmälle on tunnettava patentoidut ja vapaat liikkuvan kuvan jäsentämisformaatit. Tässä suhteessa valokuvaajilla on helppoa. Kun valaisu on osuva teos on valmis hetkellä, jolla nappulaa painetaan. Hyvän kuvan voi myydä suoriltaan lehdelle. Videotaiteilijoilla on vaikeaa. Kuva on riippuvainen 24 ruutua sekunnissa ja sen jälkeen alkaa formaattien kanssa kamppailu. Kuvauksen ja formaattien ulkoistaminen ratkaisee ongelman hyvin lyhyellä tähtäimellä. Sitä mukaan kun taloustilanne kiristyy tuotantoryhmät pienenevät. Elokuvien estetiikan mukaisesti värimääriteltyjen spektaakkeleiden aika on ohi. Kenelläkään ei ole varaa värimäärittelijään. Se on osattava itse. Seurauksena ei ole kärsimys vaan videokuvan laadun kirjo. Tämä on hyvä osia. Emme ole imitoimassa elokuvaa – Olemme määrittelemässä sitä.

Valokuvaajat menestyvät maailmassa videotaiteilijoita paremmin sillä nämä oppivat koulussa käyttämänsä menetelmän perusteet perinpohjaisesti. Tästä seuraten he voivat työllistyä sanomalehtiin ja kuvatoimistoihin. Videotaiteilijoille opetetaan glitch ja näytetään kuvasarjoja performanssitaltioinneista. Koulutusta videon tuottamisesta ammatilliseen (lue: laajasti yhteen sovitettavaan) käyttöön ei ole tarjolla. Videotaiteilijat hallitsevat käyttämänsä median huonosti. Usein riittää, että painaa REC-nappullaa. Ammatillisen koulutuksen saaneet valo- ja videokuvaajat voivat ailahdella taiteen ja kaupallisuuden välimaastossa sillä näiden tuottama materiaali on kuvallisesti kiinnostavaa. Harva videotaiteilija voi siirtyä kaupalliselle puolelle.. Ongelmana ei ole aiheiden kiinnostavuus tai ideoiden laatu vaan teknologian tuntemus, toimitustaito ja yksinkertaiset asiat kuten valaisu. Olemme paskoja leikkaajia ja kuvaajia, vaikka tuottamamme aineisto on merkittävämpää kuin pinnallinen paska.

Kiroillaan vielä: Formaatteja ja tekniikoita on aivan helvetisti. Edes koko Suomen liikkuvan kuvan arkistoja ylläpitävät teknikot eivät tiedä mikä tarjolla olevista formaateista on paras, saati sovitettavissa jälkipolvien laitteille. Soitimme heille luodessamme Tehdas Ryn performanssi videoarkistoa.. Vaikka Suomi on “edellä maailmaa teknologisessa kehityksessä” kansallisia sopimuksia arkistointiformaateista ei vielä ole saatu luotua. Mikäli toivomme (kuten taiteilijat usein) että tuottamallamme materiaalilla on merkitys vaikka 100 vuoden päästä meidän on oltava nokkelia. Valtion taidemuseon arkistot ovat varmasti hyvin hallinnoituja mutta väitänpä että määrä säilyy paremmin kuin laatu. Tämä on nähtävissä vaikka vanhoissa roomalaisissa yli 2000 vuotta sitten tuotetuissa astiastoissa, joiden varaan olemme rakentaneet käsityksen menneiden aikojen kulttuureista. Niitä on tuotettu tuhansien kappaleiden sarjoissa linjastoilla (lapsityövoimalla – kuten kovalevymme ikään). Koska niitä on tuotettu paljon ne ovat säilyneet ajan saatossa. Koko historia on itse asiassa sarjatuotannon historiaa. Renessanssin alusta taiteilijat ryhtyivät erottamaan ammattikuntaansa käsityöläisistä valmistamalla yksittäisiä reliikin omaisia taide-esineitä. Nyt videoiden tuottamiseen käytettävä teknologia mahdollistaa teosten rajattoman kopioimisen kenen tahansa toimesta. Ainutlaatuisuuden vaikutelman ylläpitäminen ei ole johdonmukaista formaattien ollessa pitkälti yhteen sovitettavia.

Kun arkeologit löytävät bysantilaisia ruukkuja hiekasta on todennäköistä, ettei yksikään näistä esineistä ole uniikki. Samanlaisia kippoja on valmistettu roppakaupalla – Tällä ajatuksella on jännä vaikutus videon (ja muun digitaalisen median) säilymiseen. Mitä useammalle kovalevylle työsi on tallennettu sitä todennäköisempää on, että se säilyy jälkipolville. Suomessa tuotettu digitaalinen aineisto tallennetaan keskusarkistojen kovalevyille ja magneettinauhoille. En epäile arkistojen hoitajien ammattitaitoa mutta väitän, että todennäköisemmin yli 100 vuotta säilyy video, joka on ladattu verkosta tuhat kertaa, päätynyt tuhannelle eri kovalevylle, tuhanteen maailman kolkkaan. Mikäli keskusarkistot olisivat vastuuntuntoisia heidän koko digitaalinen aineistonsa tulisi vuotaa verkkoon torrentteina ja mahdollistaa se, että kansalaiset luovuttaisivat kapasiteettia kovalevyiltään kulttuurihistorian säilyttämiseksi. Nämä tiedostot voisi vaikka salata jotta niiden arvo ei laske ja elää toivossa että tulevaisuuden arkeologit saisivat purettua tiedostot.

Taidemuseot hoitavat hommansa hyvin mutta eivät koe yksittäisiä teoksia yhtä merkittävinä kuin tiedoston omistavat henkilöt kokevat. Tässä on tälläinen Björn Wahlroos henkinen ajatus rakkaudesta yksityisomaisuuteen pohja – Mutta nokkelasti sovellettuna piratismiin. Jokainen latauksen suorittava henkilö, tallentaa tiedoston ITSELLEEN merkittävästä syystä ja näin tehdessään sitoutuu määrittelemään olemassaolonsa suhteessa tähän tiedostoon. Tämä on valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen tulipaloon joutuneen läppärin (jolla videosi on, joka on yksi syy miksi tämä rakastaa läppäriään). Mikäli emme halua, että Pohjois-Euroopan historiaa tullaan määrittelemään MacGyeverin -80 luvun jaksoilla, joita olemme ladanneet digiboxeihimme. On tuottamamme; kelvokas videoaineisto luovutettava verkkoon ja lisensoitava uusiokäyttöön. Mitä pahaa voisi olla siinä, että joku leikkaisi tekemäsi videoteoksen osaksi häävideotaan?

Kaiken tämän valossa museot ja keräilijät ovat vihoviimeisiä tahoja, joiden odotusten mukaisesti videotaidetta on tuotettava ja toimitettava. Ajatus siitä, että teoksen arvo laskee mikäli se löytyy myös verkosta on idioottimainen. Lisäksi videoteosten myyminen museoille on harvoin taloudellisesti palkitsevaa. Monasti osto onkin eräänsortin “tippi järjestelmä”, sillä ei pyritäkään kattamaan teoksen valmistamisen kuluja. Osto on tunnustus hyvin tehdystä työstä. Parhaassa tapauksessa teoksen kustannukset on jo katettu apuraha järjestelmän avulla. Olisi perusteltua, että projektit jotka luovutetaan heti valmistuttuaan yleiseen käyttöön, verkkoon jne. saisivat etusijan apuraha hakemusten joukossa. Näiden voi ainakin unelmoida olevan käyttökelpoisia, hyödyllisiä ja iloa tuottavia kaikille kansalaisille. Valtaosaa taidemuseoiden ostamasta videotaiteesta ei näe kukaan. Mutta sen näkisi jos se olisi verkossa: Tämä on saavutettavuutta jos mikä.

On luotava palveluita, jotka mahdollistavat teosten kontekstin säilymisen ja pitää kuraattoreita palkkalistoilla tässä murroksessa. Mainittakoon, että murros ei ensisijaisesti koske mediateknologiaa vaan tapaa, jolla luemme medioita – Tapamme ymmärtää narratiivi on muuttunut. Suurin muutos on ajallisuudessa, osallistettavuudessa ja jaettavuussa. Verkossa julkaistu media voidaan pysäyttää väliaikaisesti (videon lukeminen jaksottuu kuten kirjojen lukeminen) ja katselukokemus voidaan jakaa omalta läppäriltä välittömästi monien eri yleisöjen kanssa. Lisäksi tälläkin läppärillä on kirjoitushetkellä yhdeksän eri internet sivua ja neljä eri sovellutusta käytössä. Mikä kielii suuremmasta skitsofreniasta kuin pahinkaan post-modernisti olisi arvannut. Oikeastaan niin pahasta, ettei se voi edes olla diagnotisoitavassa. Valitettavasti verkosta ei löydy heti videotaidetta kuratoivia sivuja. Tai niitä kuratointi algoritmejä koodaavia taitureita. Helposti löytää muutamia kuten New Yorkilailaisen http://www.videoart.net/ sivun, jonne teoksin rinnalle voi laittaa tekstejä tai Saatchin saitin, jonne videon laittaessaan voi unelmoida, että tulee löydetyksi. Pintaa syvemmältä löytyy jonkinsortin (usein keskieurooppalaisia) videotaide ja varhaisia verkkotaide yhteisöjä, joissa taiteilijat näyttävät teoksia toisille. Näissä videotaiteeseen suhtaudutaan kuitenkin aika pyhästi… Keskierooppalaiseen taiteen tekemisen traditioon kuuluu, että teokset julkaistaan editioissa 1/6. Ajatuksena on, että kukin ostaja saa lähes ainutlaatuisen työn – Eikä lisää tehdä. Tämä näkyy keskieurooppalaisissa mediataidepalveluissa. Jotkin sivut tekevät mahdolliseksi sen, että teos näkyy verkossa vain 100 kertaa, jonka jälkeen se katoaa verkosta – Takaisin omaan editio kansioonsa odottamaan maailmanloppua.

Suomessa videotaiteella ei elä kaiketi kukaan ja miksi edes yrittää? Pidetään tämä rakkaana harrastuksena, jota saa palkinnoksi esittää museoissa. Videotaideteoksen tuottaminen maksaa samanverran kuin elokuvan valaisuun käytettävän lampun päivävuokra mutta tällä kustannustehokkuudesta ei ole etua ennen kuin tuottamallamme sisällöllä on kysyntää. Kysyntää kehittyy luomalla suhde yleisöön ja tämä tapahtuu nykypäivänä verkon avulla. Digitaalisen aineiston ainutlaatuisuudella kikkailu jäsentämällä se editioihin on törppöä. Digitaalinen aineisto on ideologisesti valmistettu kopioitavaksi. Copy&Paste on sen henki. Sille on jopa pikanäppäimet kaikissa tietokoneissa. Hauskempaahan se on osallistua kulttuurin tuottamiseen tarjoamalla taiteen tuottamispalveluita (meistä kaikista tulee performanssitaiteilijoita). Kameran ja leikkausohjelman avulla rahaa voi saada vaikka siitä, että streemaa tapahtumia tai toimii kuvaajana toisten teoksiin. Taiteellis-tekninen osaamine vaan paranee sillä, että ajattelee työn palveluksen vaihtona jolleikin. Rahaa pitkällä tähtäimellä paremmin opettamalla tai luennoimalla, eikä siinä ole mitään väärää. Ammattipalveluiden tarjoaminen on hyödyllisempää kuin laadullisesti tietynkaltaisten yksittäisten teosten tuottaminen pöytälaatikkoon.

On mahdollista, että Suomeen ei ikinä kehity digitaalista taidetta keräävää kulttuurieliittiä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että paikalliset taidemarkkinamme olisivat alkeellisempia kuin muualla. Päinvastoin! Kun New Yorkilaiset keräilijät ostavat .gif animaatioita kokoelmiinsa, myynnin elettä voi pitää yhtä oivallisena kuin Piero Manzoni purkitetun kakan myymistä. Pieron tempussa ei ole mitään pahaa mutta sen arvo on ymmärrettävää suhteessa nousukauden markkinoihin, fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettujen kulttuurien maailmassa (kyllä, kakka on polttoaine mutta kuitenkin). Näin nokkelaan ivailuun ei ole enää varaa ja meikäläiset taidekeräilijät eli pitkälti kansa (joka ostaa valtaosan taiteesta, enemmän kuin yksittäiset keräilijät ja museot yhteensä) ei noihin helpolla tartukkaan.

Vastaavaan perinteeseen pohjaava kulttuurintuotanto ole tukevalla pohjalla, taidetta ei kannata sitoa esineisiin (sillä niistä voi tehdä piraattikopioita) vaan prosesseihin, joilla sisältöä tuotetaa. Koko digitaalinen teollisuus perustuu palvelusten myyntiin. Ilmaiseksi jaettavien Linux käyttöjärjestelmien tekijät saavat rahansa opettamalla käyttäjille miten käyttöjärjestelmät ja sovellukset toimivat. Sama palvelurakenne on odotettavissa videotaiteilijoiden toimeentulon perustaksi. Videotaiteilijoiden mahdollisuudet ovat siinä, että kykenemme luodaan henkilökohtaisia siteitä vertaisiimme, joilla on tarvetta ilmaisullemme. Mikään ei estä sitä, että kuvaisimme häitä ja hautajaisia sekä tekisimme muotokuvia perhe-elämästä. Workshoppien vetäminen on oma taidemuotonsa.

The future of the Photography Museum: http://www.youtube.com/watch?v=VEX-3gjZ0h4

Luovan työn tekijöille ominainen sopeutumiskyky, nokkeluus ja sinnikkyys on nostettava – teosten sijaan – taiteellisen toiminnan keskeisimmäksi ominaisuudeksi. Perehtyessämme vanhoihin taiteilijaelämänkertoihin*1 käy selväksi, että edeltäneetkin sukupolvet ovat ratkoneet haasteita tekemällä mitä moninaisimpia hanttihommia. Valtaosa järjestelyistä on sijoittunut taidekentän ulkopuolelle, yhteistyöhankkeisiin joiden tuotteena ei välttämättä ole ollut taidetta. Kulttuurityöntekijät ovat toimineet monialaisesti vastaten paikoin julistesuunnittelusta, huonekalujen kunnostuksesta; eivätkä he ole pidättäytyneet toimimaan ainoastaan taiteen kehittymistä palvelevissa työtehtävissä. He ovat myös hyödyntäneet vertaistuotanto menetelmiä jakaen teosten valmistamiseen liittyviä työtehtäviä. Näitä työskentelytapoja ei kuitenkaan esitetä kulttuurityön keskiöön kuuluvina sillä taidehistorian näkökulmista yksittäiset teokset merkitsevät enemmän kuin menetelmät joilla ne on mahdollistettu. Kertomusten valossa taloudelliset paineet, materiaali ja tila pulat ja näistä yhdessä selviytyminen on taiteilija sukupolvien yhteinen nimittäjä. Tarinat kerrotaan usein siten, että taiteilijan alkutaipaleen “jaetut kokemukset tavallisten työläisten rinnalla”*2 johtivat “tyylin ja kuva-aiheiden jalostumiseen” ja selviytyminen kulttuurityön kentällä kytketään yksittäisiin läpimurto näyttelyihin tai innovaatioihin: Irtautumiseen arjesta. Tämä ei luo todennäköistä mallia taiteellisen toiminnan suunnasta ja sulkee ulkopuolelleen kulttuurityöntekijöiden kohtaaman todellisuuden.

Sukupolvelleni on markkinoitu asemaa luovan talouden rintamassa. Taiteilijoita kehotetaan yritysyhteistyöhön ja etsimään toimeentuloa virittelemällä yhteistyö hankkeita yritysten, kaupunkien ja erilaisten mesenaattien kanssa tai vaihto-ehtoisesti luomalla brändiin pohjautuva lopulta institutioiden rahoittama ura. Vaihtoehdoista pidemmän mutta kapeamman leivän tarjoilevat kulttuuri-institutioiden ulkopuoliset yhteydet. Valitettavasti näissä yhteyksissä taiteeseen suhtaudutaan usein ulkokohtaisesti*3. Määrittely paineisiin on vastattu mm. luopumalla “taide” sanan käytöstä luodessa kaupunkitiloissa tapahtuvia häppeningejä*4 ja esittelemällä performanssi taiteen piiriin kuuluvaan toimintaa “konsultti työnä”, yleisön ja verottajien hämäämiseksi. Tämän kehityksen seurauksesta osa nykytaiteilijoiden ammatinkuvasta jää tunnistamatta ja toimeentulon takaamiseksi luodut ratkaisumallit kirjaamatta. Ainoa syy nimetä moiset toimet taiteeksi on taiteellisen toiminan merkityksen muuttaminen. Tämä on usein asialistalla viimeisenä. Jokatapauksessa taiteellisista prosesseista, kunnianhimoista ja päämääristä seuraava toiminta ei tule, saati halua tulla tunnistetuksi taiteeksi. Omakustanteisten lehtien, vaatteiden tai käsityöesineiden myyntiä yhteisö gallerioiden eteisissä kuuluvat tämän harmaan kulttuurityön alueeseen. Samalle alueelle sijoittuu videoitaiteilijoitan työskentely ystävien bändien keikkojen taltioitsijoina. Ikävästi sanottuna paikkasidonnaisen taiteen hienojakoisimmat ominaisuudet eivät tule tunnistetuksi taiteeksi.

Paikkasidonnaisen taiteen pyrkimys on että taide tuotetaan palvelemaan täsmällisiä yleisöjä. Valmistuksensa myötä se tulee parhaiten ymmärretyksi siinä tilassa johon se suunniteltu. Teoksen tilaksi lukeutuu myös paikallinen kulttuuri ja historia. Tästä seuraten paikkasidonnainen taide suuntaa katseensa aina lähemmäs teon tai teoksen yleisöä. Sen näkökulma on täsmentynyt ihmisestä – länsimaiseen ihmiseen, kansakunnasta – kaupunkiin, kaupunginosasta – kortteliin, huoneistoista aina yksittäisiin asukkaisiin saakka. Taiteellinen toiminta suuntautuu lopulta niin täsmällisesti rajatulle yleisölle, että se tulee parhaiten ymmärretyksi ainoastaan pienessä piirissä. Paikkasidonnaisesti työskentelevä taiteilija hahmottuu siten parturi tai vaaturin veroisena, henkilökohtaisilla asiakassuhteillaan toimeen tulevana käsi- ja käsitetyöläisenä. Omakustanteina tuotettujen sarjakuvien, pinssien ja dvdeiden myyminen tuttaville saattaa siis olla merkittävämpää kulttuurityötä kuin olemme ymmärtäneet. On todennäköistä, että nämä henkilökohtaiset asiakassuhteet ovat vakaan kulttuurityön tae. Neuvottelu taitoihin pohjautuva taiteellinen toiminta on skaalattavissa, niteiden myymisestä kaupunginjohtajan vakuuttamiseen. Se ei pohjaa tuotteeseen vaan palveluun.

1. “Taide enemmänkuin elämä, muistikuvia taiteemme taipaleelta”, Koponen, Tissari, Ahtokari (1986)

2.mm. Pekka Halosen kerrotaan tehneet “koristemaalarin hanttihommia” kunnes nousi ryysyista rikkauksiin. Sama koskee monia työläistaustaisia taiteilijatarinoita. Heidän käsityötaustojaan ei usein korosteta. Toisinaan mm. Gallen-Kallela tapauksessa puusepän työt esitetään ylevänä harrasteena: “Hän vuoli nämä koristeet omin käsin” jota painotetaan, jotta säätyläistaustainen taiteilija vaikuttaisi katu-uskottavammalta.

3. “Ai siis sä maalaat jotain tauluja vai?”

4.mm. Improveverywhere esitetään ensisijassa kujeiluna ja hauskanpitämisenä. Asiayhteydestä riippuen sitä voidaann kuitenkin hyödyntää perinteisissä portfolioissa: http://jasoneppink.com/mp3-experiment-eight/

5.mm.”Art Super Market Pikasso“, Jani Leinonen (2006) / Installatio-Yhtymä (Kuvataideakatemian lopputyö, Antton Mikkonen&Heikki Räisänen 2010) / Rob Pruitt’s Flea Market: http://www.tate.org.uk/modern/eventseducation/musicperform/20642.htm

Archéologie de l’avenir

Nous sommes des artistes connectés comme par notre intérêt commun du temps après industrialisation. Le temps des usines d’électricité avec leurs générateurs remplis de poussière, des outils de chasse fabriqués par les tôles des voitures, et des chapeaux construits par les abat-jours. On va revenir vers les choses basiques mais le monde ne devient pas plus simple.

Au contraire. On n’essaie plus de le simplifier.

La plaque de cuivre que vous voyez ici, a fait un long voyage. Elle a été fabriquée par un artisan à Lomé au Togo, et de ça on a tiré une oeuvre graphique à Tampere, Finlande. Il y a eu plus de dix artisans de différents coins du monde dans la fabrication de la plaque et de l’oeuvre produit. Le travail a avancé malgré que les auteurs n’ont pas compris les langues des autres. A cette histoire, les liens vont jusqu’aux vieux maîtres et étudiants, les techniques artisanales pré-industrielles et la lutte des classes. On parlera plus de ça au dîner par exemple…

On va commencer par le fait, que toutes les étapes du travail ont été effectuées en payant une rémunération raisonnable pour leurs efforts aux parties impliquées dans ce travail.

Tulevaisuuden arkeologiaa (Same and some more in Finnish)

Meitä yhdistää taiteilijoina kiinnostus teollistumisen jälkeiseen aikaan. Aikaan jolloin sähkölaitokset generaattoreineen pölyttyvät, autojen pelleistä valmistetaan metsästysvälineitä ja lampunvarjostimista tehdään hattuja. Palataan perusasioiden ääreen mutta maailma ei muutu yksinkertaisemmaksi.

Päinvastoin. Siitä ei enään yritetä yksinkertaistaa.

Tässä nähtävä kuparilaatta on tehnyt pitkän matkan. Se on valmistettu käsityönä Togon Loméssa ja tästä vedostettiin grafiikan teos Tampereella, Suomessa. Laatan ja siitä vedostetun teoksen valmistamiseen on osallistunut yli kymmenen käsityöläistä eri maailman kolkista ja työ eteni vaikka tekijät eivät ymmärtäneet toistensa kieltä. Tarinaan liittyy vanhoja mestareita ja oppilaita, esiteollisia käsityötekniikoita sekä luokkataistelua. Puhutaan näistä lisää vaikka illallisella…

Aloitetaan siitä, että kaikki valmistusvaiheet on toteutettu maksaen osapuolille kohtuullinen korvaus näkemästään vaivasta (tekemästään työstä)

Päätimme valmistaa grafiikan painamiseen soveltuvan kuparilaatan käyttämällä ainoastaan nyrkkipajoista tuttuja laitteita. Suomesta tällaisia aikaanähneitä käsityövälineitä löytää ullakoilta, jonne isoisät ja -äidit ovat ne maalta kaupunkiin muuttaessaan jemmanneet. Putkiremonttien yhteyksissä näitä heitellään romulavoille ja samaisilla peleillä valmistauduimme koko jalostusoperaatioon; kuparin erottelemiseen malmista, sen sulattamiseen sekä laatan valmistamiseen. Tähän liittyy yllättävän vähän mystiikkaa. Metallin jalostaminen onnistuu hyvin yksinkertaisilla tarpeilla.

Haimme vinkkejä työn suunnitteluun Turun kokeellisen arkeologian laitokselta ja työskentelyssä auttoi alustapitäen seppä Jesse Sipola. Hän on Afrikan matkojensa aikana kerännyt paljon tietoa siitä, miten metalleja voi ja kannattaa työstää asettamiemme ehtojen rajoissa. Hän on kiertänyt Namibiassa ja Etelä-Afrikassa seuraten, miten paikalliset sepät valmistavat tarve-esineitä juuri siitä roippeesta, jota meilläpäin pidetään roskalavakelpoisena.

Saatuamme mahdollisuuden matkustaa Länsi-Afrikkaan kävi ilmeiseksi, että laatan valmistus olisi tehtävä siellä. Beninissä on ammoisista ajoista asti tehty pronssitöitä ja kuvittelimme, että löytäisimme kuparia ja auttavaisia käsityöläisiä helposti. Ilman Boris “The Watcher” Azianoun apua työstä ei olisi tullut mitään. Hän yhytti meidät Togon puolella toimiviin käsityöläisiin ja viikon sisällä löysimme itsemme kultasepän pajalta, josta löytyi kaikki sulatukseen ja valuun tarvittavat välineet: ratakiskosta värkätty alasin, auton renkaaseen koottu ahjo ja vuosisadan alun ranskalainen valssikone, jolla laattaa yritettiin ohentaa sopivaan paksuuteen.

Laatan vaatima metalli löydettiin lopulta romuliikkeestä. Se taisi olla puhelinlinjoista pihistettyä. Voimme kuvitella pätkän olleen viime vuosisadan vaihteessa vaikuttaneen siirtomaamogulin Cecil John Rhodesin rakennuttamasta Kairon ja Kapkaupungin yhdistäneestä lennätinlinjasta.

Valmiiseen laattaan ei lopulta piirretty mitään. Sen muoto syntyi valusta, valu virheistä, takomisesta ja valssaamisesta. Vasaran iskut erottuvat myös laatasta Janne Laineen voimin vedostetusta grafiikasta: “Käsin piirtämätön limppuikoni (Homage á Pentti Kaskipuro)”.

Perinteitä ei tule koppavasti kunnioittaa. Niihin tulee uskoa.

What was written in English…

Ore.e Refineries is a socially responsible enterprise providing handicraft services. It started off in 2007 as an art project, focused on producing a copper plate suitable for printing fine arts.  Currently Ore.e is offering its services to all craftsmen who wish to have a more personal relationship with the materials they are using. For details in English, please take a business card.

In collaboration with Media Facades

…but with good intents

Evaluating the ad industry

Summary

Toimimme projektipohjaisesti ja verkostoja Länsi-Afrikkaan ylläpidetään työkalulahjoituksin. Taidetekona Ore.e pyrkii tuomaan esiin usein näkymättömiksi jääviä työntekijöitä teollisen tuotannon alkupäässä ja kiinnittämään huomiota muotoilijoiden sekä taiteilijoiden käyttämien raaka-aineiden ja tuotantomenetelmien eettisyyteen. Tutkimuksen alla on ennen kaikkea taiteen tuottamisen haasteet teollistumisen jälkeen.

Ore.e -Jalostamot – Taustat ja tulevaisuus

Ore.e on taidehanke vaikka se saattaa vaikuttaa yritystoiminnalta. Toimintamme on suunnattu metallia tarvitseville muotoilijoille, taiteilijoille sekä käsityöläisille ja heille toiminta esitellään “palveluina sekä tuotteina”. Ore.e on asiantuntijayritys tai konsulttipalvelu, joka toimii tuottajien kanssa ja vaikuttaa tätä kautta ihmisten arkeen. Varsinaisesta liiketoiminnasta Ore.e – Jalostamoissa ei kuitenkaan ole kyse. Hanketta voi lähestyä parhaiten käsitetaiteellisena konseptiyrityksenä. Aloitimme toiminnan 07. Olemme alusta asti toimineet yhteistyössä muotoilija/käsityöläisen Jesse Sipolan kanssa. Toimintamme on ajan saatossa jäsentynyt kolmeen osaa:

1. Metallin jalostuspalvelut sekä tuote”myynti”.

Tarjoamme metallin jalostuspalveluita raaoista malmeista tai kierrätetyistä materiaaleista. Rakennamme tarvitsemamme työvälineistön kierrätysmateriaaleista. Työskentelemme käsityömenetelmin sekä paikallisia toimijoita kunnioittaen. Ore.e -Jalostamot tarjoavat esimerkiksi kuparilaattoja tarvitsevalle graafikolle mahdollisuuden osallistua raaka-materiaalien hankintaan ja laatan valmistamiseen. Osallistumalla valmistusprosessiin graafikko voi laajentaa tietämystään taidelajistaan ja vaikuttaa lopputuotteen yksityiskohtiin. Palvelut eivät ole perinteistä yritystoimintaa vaan periaatteenamme on tehdä jalostus/metallityöt “yhteiskunnallisen yrittäjyyden” (“social entrepreneurship”) näkökulmasta. Painopiste on yhteistyössä taiteilijan ja sovitulla alueella toimivien alihankkijoiden kanssa. Yhteistyökentän luominen taiteilijan ja käsityöläismenetelmin toimivien alihankkijoiden välille on yhtä tärkeää kuin valmistamiemme tuotteiden ja palveluiden laatu.

Tavoitteenamme ei ole tuote/palvelumyynti ja sitä kautta taloudellinen voitto. Ore.e on konseptiyritys, joka tutkii “yhteiskunnallisen yrittäjyyden” mahdollisuuksia taide -ja käsityökentällä. Toimintamme pyrkimyksenä on teollisen yrityskulttuurin ohjaaminen (tuotantoprosessien osalta) kohti kestävää kehitystä. Teoriana on, että “yhteiskunnalisen yrittäjyyden” periaatteilla, eettisesti loppuunviedyt taide/käsityöhankkeet voivat asteittain vaikuttaa raskaan teollisuuden rakenteisiin. Tavoittelemiimme muutoksiin kuuluu, että teolliset tuotantoprosessit suunniteltaisiin ekologisiksi, käsitöiden arvo nostettaisiin takaisin sille kuuluvaan asemaan ja että tuotannon eri vaiheisiin osallistuvien työläisten oikeuksia kunnioitettaisiin. Mielestämme onnistumme tässä parhaiten tekemällä raaka-aineiden tuotantoketjun läpinäkyväksi ja esittelemällä tuotannon eri vaiheisiin kuuluvan ruumiillisen työn lopullisten tuotteiden rinnalla.

Toiminnan aikana syntyvät taide-esineet toimivat osoituksena sille, että kaikkia tarvitsemiamme tavaroita on mahdollista valmistaa käsityömenetelmin, eettisesti ja ympäristöystävällisesti. Tämä tapahtuu asteittain kun eettisesti valmistetut taide/käsityöesineet ujuttautuvat ihmisten koteihin herättäen kiinnostusta moisista menetelmistä. Toistaiseksi Outi Heiskanen on ainoa palveluitamme hyödyntänyt taiteilija. Epäilen vähäisen kysynnän johtuvan siitä, että monia huolettaa “raaka-aineen tarinan” vaikutus lopulliseen taideteokseen. Kun raaka-aineiden valmistus näytetään taideteoksen rinnalla se lataa teoksen edustamillamme arvoilla. Suurteollisuuden tuotteet ovat muuttuneet jo normiksi ja linjasta poikkeaminen nähdään erikoisuutena. Tämä näkyy yhteiskunnassamme laajemmin käsitöiden arvon laskuna ja “omistamisen” muuttumisena aktiivisesta, huoltamista, muokkaamista ja korjaamista mukaanlukevasta toiminnasta, passiiviseksi kuluttamiseksi ja rikkonaisen korvaamiseksi.

2. Tutkimustyö.

Ore.e Jalostamoita ohjaa eteenpäin kokeilun halu. Olemme mm. valmistaneet masuunin hevosenlannasta ja savesta, käyttäneet puutarhan ehostukseen suunniteltuja leka-harkkoja 1500 asteen lämmön eristämiseen sekä koonnet sulatukseen tarvittavat palkeet auton kumeista ja jämä vanerista. Tutkimustyössä on auttanut mm. Turun yliopiston kokeellisen arkeologian laitos Mynämäellä sekä Sipolan kokemukset käsityömenetelmistä Namibiassa.

Ore.e voidaan mieltää “tulevaisuuden arkeologia” projektiksi, jonka tutkimus käsittelee teollisen maailman jälkeisiä tuotantomenetelmiä. Tutkimuksen kohteena ei kuitenkaan ole ainoastaan työskentelymenetelmät vaan ajankohtaiset, teollistumisesta seuranneet aatteelliset muutokset. Miten teollistuminen on vaikuttanut taidegrafiikkaan ja onko moderni taide ensisijaisesti teollistumisen mahdollistamaa? Minkälainen vaikutus teollisesti tuotetuilla raaka-aineilla on taideteosten estetiikkaan? Punaisena lankana tässä tutkimuksessa toimii Heiskasen väite, että käsin takomalla ohennettu ja hitaasti valssattu kupari (Menetelmät joita Albrecht Dürerin aikana käytettiin) saavat grafiikassa käytettävän kuparilaatan pinnan muodostumaan “monisyisemmäksi”, mikä näkyy piirrosjäljessä – siinä miten ja lopulta mitä on mahdollista piirtää. Samalla kotipiirin vallannut teollinen muotoilu ohjaa ihmisten toimintaa arjessa. Erikoistuneet kotitalousvälineet kuten muoviset puolimekaaniset sipulileikkurit ovat siirtyneet laitoskeittiöistä koteihin muuttaen tapaa, jolla suhtaudumme ruuanlaittoon. Ore.e nostaa esiin näitä huomaamattomia laadullisia muutoksia ihmisen arjessa.

Jalostustoiminnassa käyttämiemme laitteiden materiaalit löytyvät usein kodista tai pihapiiristä. Mitään ihmeellisiä, kallita tai vaativia tuotantokoneita ei kehittelemissämme  ratkaisuissamme tarvita. Tutkimustyön tulokset julkaistaan verkossa ja asiaan kuuluvilla foorumeilla, tee-se-itse (DIY) ja “open source” aatteiden hengessä. Kaikki tieto ja kuvitukset jaetaan “Creative Commons lisenssillä” mikä mahdollistaa kaikille niiden vapaan käytön. Valmistelen lisäksi modernin taiteen ja käsityöläisyyden suhdetta kartoittavaa artikkelia. Toivon saavani sen julkaistuksi keväällä ´11. Esimakua kirjoituksesta blogissani: http://www.storijapan.net/wordpress/?p=22

3. Näyttely- ja esitystoimintaan.

Ulkopuolisille näkyvin osuus Ore.e:n toiminnasta on taidenäyttelytoiminta. Näyttelyt yhdistävät valokuvia, sulatuskokeiden jäämistöä, rakentamiamme työkaluja ja tekstejä. Ne ovat toiminnan katsauksia ja kokoavat yhteen työskentelyn aikana saadut tulokset. Vuodelle 2011 ei ole vielä varmaa näyttelypaikkaa ja projekti esittäytyy tällä hetkellä pitkälti verkossa sekä erilaisten tapahtumien yhteydessä. Kesällä 2010 toteutamme esitystapahtuman häiden yhteydessä kun sulatamme “teollisen maailman jälkeisillä” laitteistolla vihkiparin korut samaan kulhoon ja valamme niistä heidän käyttämänsä sormukse. Lisäksi Ore.e näyttäytyy kesällä 2010 Taidehallissa järjestettävässä “Huomenta Afrikka!” (Villa Karon 10-vuotisjuhlanäyttely) -näyttelyssä. Tässä yhteydessä esitellään itsevalmistetusta kuparilaatasta vedostettua grafiikkaa.

Kuparimiehet -veistossarja.

Yllämainitun työskentelyn jatkeeksi olemme tekemässä Sipolan kanssa pienveistossarjaa. Sarja valmistetaan valamalla kuparia, jota ystäväni Vili Rantanen toi käyttöömme Sambiasta. Sambian kurjista kuparilouhimo-olosuhteista uutisoitiin paljon kevättalvella 2010 (mm. Helsingin Sanomissa). Haltuun saamamme kupari on matkannut ensin Sambiasta Etelä-Afrikkaan jalostettavaksi ja ostettu sitten takaisin Sambiaan levyinä. Rantanen nappasi kuparit rinkkaansa paikallisen sepän kaupasta. Tästä kuparista valettava pienveistossarja esittää Sambialaisia kaivosmiehiä työnsä ääressä ja antaa siten kasvot teollisen tuotannon alkupäässä kurjissa oloissa työskenteleville ihmisille.

Tämä on esimmäinen taidevalutyöni. Projektia ja siihen liittyvää suunnittelutyötä johtaa valun osalta Sipola, jolla on henkilökohtainen side Afrikkaan. Hän on opiskellut paikallisten käsityöläisten metallinkäsittelymenetelmiä monessa otteessa.

Valmistuvat pienveistokset ovat kooltaan tinasotilaiden kokoisia. Ne valetaan Sipolan pajalla Bodom-järven alueella ja esittellään osana Ore.e -Jalostamoiden muuta toimintaa kartoittavaa näyttelyä. Tämä näyttely saadaan toivottavasti järjestymään vuoden 2011 lopulla.

Hankkeet verkkosivut: www.eero.storijapan.net/aineisto/oree
Tutkimustoiminnan esittely: www.eero.storijapan.net/aineisto/oree/pictorial/
Kuvia näyttelytoiminnasta:  www.eero.storijapan.net/aineisto/oree_installation/
Muotoilija/Käsityöläinen Jesse Sipola: www.jesse.storijapan.net

Numeroni voi kirjoittaa näin:
+358 xx xxxxxxx (00 = +)

Kolmensepän – videotyön siirtäminen käy hyvin.

MUTTA minua kiinnostaisi yrittää ottaa yhteyttä tekijänoikeuksien haltijaan: huvin vuoksi sekä henkilökohtaisen siteen luomiseksi veistokseen. Teitä tuskin haittaa jos koitan omine nokkineni saada tekijänoikeuksien haltijaa kiinni? Olisiko teillä jotain vinkkejä tämän suhteen?

Ystävällisesti,

Eero

–
Hei

Tarkistaisitko puhelinnumerosi. Olen yrittänyt soittaa, mutta Ko numeroon ei saa yhteyttä.

Taidemuseon ulkoveistos-sopimuksissa on kohta, että veistos-tapahtumissa luvan saannin ehtona on tekijänoikeudenhaltijoiden kirjallinen lupa. Kolmen sepän / Felix Nylundin tapauksessa luvan saaminen on melko haasteellista. Emme ole vuosikausiin saanet yhteyttä tekijänoikeudenhaltijaan /haltijoihin. Muuttaneet pois Suomesta?

Voitko ajatella siirtäväsi projektia vuoteen 2011. Kolmen sepän kohdalla tekijänoikeuden suoja-aika on voimassa 2010 loppuun, eli enää reilut 6 kk.

Terveisin,

xxx

–

Hei
Olen keskustellut asiasta lyhyesti kollegoideni kanssa. Meillä on palaveri tiistaina 13.4. jossa käsittelemme asiaa tarkemmin.
Saanko jatko-lähettää kirjeesi yksityiselle konservaattorille ja kysellä alustavaa arviota hänen kustannuksistaan valvomisesta. Taidemuseolla ei ole omaa veistoskonservaattoria, joten turvaudumme ostopalveluun. Veloittanee tuntitaksana.
Tässä täytyy miettiä myös tekijänoikeudellisia seikkoja. Felix Nylundin copyright-suoja-aika on voimassa 2010 loppuun.

linkki veistoksen nettisivulle:
http://www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=130&sortby=artist

Terveisin
xxx

–

Hei –,

Olen Eero Yli-Vakkuri ja olemma aikaisemmin olleet yhteydessä Kolmen sepän patsaaseen liittyen. Kyse on videotaideteoksen kuvausluvista. Oli puhetta, että konservaattorilta voisi kysyä tähän lausunnon ja että esittelisit kysymykseni jossain kokouksessanne. Onko asian tiimoilta ollut edistystä?

Ystävällisesti,

Eero Yli-Vakkuri

–

Hei –,

Olen kuvataiteilija Eero Yli-Vakkuri ja valmistelemassa videotaideteosta, joka liittyy Helsingin Kolmen sepän patsaaseen. Keskustelimme tänään puhelimitse.

Käyttäisin tähystyskameraa (endoskooppia) katsoakseni sisään patsaaseen, pommituksessa syntyneistä reijistä. Tähystyskamerassa on taipuisa pää ja sen 1m pitkä varsi on suojattu muovilla. Kärjessä on kamera ja led valo. Siitä ei jää (järjen ja kokemuksen mukaan) mitään jälkiä pronsiin. Ajatuksenani on nähdä patsaan sisällä olevat alkuperäiset kranaatin sirpaleet ja etsiä jos veistoksen onteloista näkyisi muita ajan kulumisen merkkejä/jäämistöä. Olisi kiva päästä kuvaamaan jo tänä kesänä 2010.

Taideteos on tutkimusmatka ja eräänsortin lähihistorian arkeologia projekti (Tässämielessä työ saattaa kiinnostaa teitä ja olen valmis jakamaan videomateriaalin tutkimus- tms. käyttöön). Aineistosta tehdään videotyö jota käytän taidenäyttely yhteyksissä. Tarkka esityspaikka ei ole tiedossa. Olen tehnyt paljon taidetta julkisissa tiloissa tai niihin liittyen. Parhaiten minut tunnetaan performansseistani mutta olen tuottanut myös paljon videotaidetta.

Idea Kolmen sepän patsaaseen kameralla tunkeutumisesta on kehittynyt seurattuani “Tallinna pronssisoturiin” liittyviä keskusteluita julkisen veistostaiteen merkityksestä. Lisäksi innoittajan on erään taiteilijan (jonka nimen juuri unohdin) tekemä projekti, jonka aikana hän rakensi julkisten veistosten kasvojen korkeudelle yltäviä portaikkoja, jolle nousemalla kaupunkilaiset saatoivat katsoa samaan näkymään mitä patsas katsoi. Kohtelisin siis veistoksen hahmoja ihmisinä joille tehdään tähystys kirurgisella tarkkuudella.

Kuvaukset kestäisivät n. kaksi päivää. Kuvaukset hoitaa teknisesti kokoamani video-ammattilaisryhmä. Kuvauksia varten patsaan päälle noustaan. Lisäksi “Stockmannin” puolelle kohotetaan pieni lava/tikkaat joiden avulla päästään sujahtamaan tähän suuntaan selin olevan veistoshahmon (hahmo pitää vasaraansa alhaalla) olkapäässä olevaan reikään.

Julkaisisin ennen kuvauksia pienen tiedotteen ja paikalle sattuneet ihmiset voivat seurata tutkimustyötä paikalla olevasta videomonitorista. Ilmassa olisi siis häppeningin henkeä.. Mutta en tähtää spekkaaliin. Ensisijaisena pyrkimyksenäni on kuvata patsaan sisältä kiinnostavaa videomateriaalia. Paikalle kohotettaisiin myös telttakatos kuvausryhmän käyttöön.

Kuten puhuimme aikaisemmin tälläinen työ tarvisisi konservaattorin lausunnon tai muun lupa järjestely. Tämän lisäksi ilmoitan kuvauksista poliisille kuten asiaan kuuluu. Tulisi mielelläni keskustelemaan hankkeesta.

Konservaattorille voi kertoa, että kuvaus-suunnitelma on seuraava: “Nylundin polveen, Nuutisen olkapäähän ja lokomon alasimeen.”

Taiteelliseen työskentelyyni voitte tutustua verkossa:

http://www.eero.storijapan.net
sekä http://www.eero.storijapan.net/CV/eero_yli-vakkuri_cv_fi.html

Ystävällisesti,
Eero Yli-Vakkuri

–

Puhelu

–

Hei

Museoviraston toimialaa tämä tapaus ei ole. Museovirasto on valtion virasto
eivätkä kaupunkien patsaat kuulu meille.

En ole ollenkaan varma onko kaupunginmuseo tai rakennusvirasto oikea paikka.
Kannattanee kysyä myös Helsingin kaupungin taidemuseosta. Heidän
puhelinnumeronsa (vaihde) on (09) 3108 7041. Helsingin kaupunginmuseon
puhelinnumero on (09) 310 1041.

Ystävällisin terveisin — —

–

Hei —

Olen kuvataiteilija Eero Yli-Vakkuri ja valmistelemassa videotaideteosta, joka liittyy Helsingin kolmensepän patsaaseen.

Tarkentaisin vielä, miten suunnittelemani videoteoksen aikana teosta kosketellaan.

Käytän tähystyskameraan (endoskooppia) katsoakseni sisään patsaaseen, kranaatti tulituksessa syntyneistä reijistä. Tähystyskamerassa on taipuisa pää ja sen 1m pitkä varsi on suojattu muovilla. Kärjessä on kamera ja led valo. Siitä ei jää (järjen ja kokemuksen mukaan) mitään jälkiä pronsiin. Ajatuksenani on nähdä patsaan sisällä olevat alkuperäiset kranaatin sirpaleet ja etsiä jos veistoksen onteloista löytyy muita ajan kulumisen merkkejä/jäämistöä.

Taideteos on tutkimusmatka ja eräänsortin kunnon tarkastus (Tässämielessä työ saattaa kiinnostaa museovirastoa ja olen valmis jakamaan videomateriaalin tutkimuskäyttöön). Aineistosta tehdään videotyö jota käytetään taidenäyttely yhteyksissä. Onko varma, että tälläinen työ tarvitsee ainoastaan luvan kaupunginmuseosta tai rakennusvirastosta? Olisiko sulla tiedossa tärppiä kenen puoleen kannattaa kääntyä asian varmistamiseksi?

Tulisi mielelläni keskustelemaan hankkeesta.

Ystävällisesti,
Eero Yli-Vakkuri

–
Eero Yli-Vakkuri
Multidisciplinary Artist
http://www.eero.storijapan.net
00358 50 5729743
Email replies according to Voco-Policy: http://voco.storijapan.net

On Mar 15, 2010, at 10:53 AM, —, — wrote:

Hei

Museovirasto ei ole tällaisissa asioissa lupaviranomainen. Arvelisin, että
lupa pitää pyytää Helsingin kaupungilta, joko kaupunginmuseosta tai sitten
ehkä rakennusvirastosta.

Ystävällisin terveisin — —

—–Original Message—–
From: Eero Yli-Vakkuri
Sent: Friday, March 12, 2010 10:48 PM
To: —, —
Subject: Re: RE:

Hei —,

Olen kuvataiteilija Eero Yli-Vakkuri ja valmistelemassa
videotaideteosta, joka liittyy Helsingin kolmensepän patsaaseen.

Videon aikana veistosta kosketellaan ja sen jalustalle noustaa.

Kehen kannattaa olla yhteydessä tälläisiin lupa-asioihin liityen?

Ystävällisesti,

Eero Yli-Vakkuri

–
Eero Yli-Vakkuri
Multidisciplinary Artist
http://www.eero.storijapan.net
00358 50 5729743
Email replies according to Voco-Policy: http://voco.storijapan.net

On Mar 11, 2010, at 8:42 AM, —, — wrote:

Arvoisa vastaanottaja

Museoviraston henkilökunnan sähköpostiosoitteet ovat muotoa
etunimi.sukunimi@nba.fi

Ystävällisin terveisin — —

Tiedottaja
Museovirasto
PL 913, 00101 Helsinki
puh. (09) 4050 9293, 050 301 7409

—–Original Message—–
From: webmaster@nba.fi [mailto:webmaster@nba.fi]
Sent: Wednesday, March 10, 2010 6:01 PM
To: — —
Subject:

Palautelomake

Nämä tiedot lähetettiin sivulta http://www.nba.fi/fi/
laheta_palautetta

palaute_aihe:
WWW palaute

palaute_teksti:
Mistä saa museoviraston henkilöitä kiinni sähköpostilla?

lahettajan_yhteystiedot:
eero@storijapan.net

Voco toimii siten, että henkilöt, joiden etunimi alkaa vokaalilla regoivat sähköposteihinsa (tarkistavat ja kirjoittavat) maanantaisin sekä keskiviikkoisin ja henkilöt joiden nimi alkaa konsonantilla tarkistavat sähköpostinsa tiistaisin sekä torstaisin. Voco tulee sanoista “Vowel” and “Consonant” (Vokaali ja konsonantti). Sähköpostia käytetään siis vain kaksi kertaa viikossa. Vokaali ja konsonantti jako tekee käyttäjistä kaksi selkeää ryhmää, jotka viestivät vuorottain. Vocon julkaisu historia löytyy täältä http://www.keosto.org/Voco ja blogi jossa kerron omista käyttäjä kokemusksistani täältä http://www.storijapan.net/wordpress/?cat=62. Perjantai on luonnollisesti sähköposti vapaa ja viikonloppuisin sähköpostia ei edes muistella. Voco kehitetään jatkuvasti ja sen seuraava versio tulee sisältämään tuen sosiaalisille medioille. Tulevan lisäosan testi nimi on “Friday is for FB” (Facebook). Sen avulla kontrolloidaan myös muita sosiaalisia medioita. Vocon periaatteen mukaan perjantai on tuotannoissa ja projektin hallinnassa sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja tapaamisille. Tätä pyrkimystä tuetaan painottamalla sosiaalisten medioiden käyttöä juuri perjantaina. Vocoa voidaan käyttää keskisuurissa ja suurissa yrityksissä sekä organisaatioissa ensikädessä sisäiseen viestintää. Voco voidaan implementoida organisaatioon, joko osastojen (Lihatiski, asiakaspalvelu jne.) etukirjainten mukaan, henkilöiden nimien mukaan, tai organisaation hierarkian mukaan, jolloin toimihenkilöt ja alaiset viestivät vuoropäivinä. Voco toimii juuri hierarkisesti järjestettyjen organisaatioiden sisäisessä viestinnässä kun viesti kulkee seurattavassa ketjussa hallinnolta toimeenpanijoille.

Voco [Voko] ja ympäristö.

Vocon vaikutus sähkönkulutukseen on verrattaen pientä. Vocoa käytettäessä tietoliikennettä on suurinpiirtein yhtäpaljon kuin normaalistikkin. Turhat serveri kyselyt kuitenkin loppuvat mikä säästää sähköä serveri päädyssä. Lisäksi turhat sähköpostit vähenevät. Jos Voco tulee yhtä suosituksi käytännöksi kuin “sähköpostivapaa perjantai” on sähkön kulutuksen vähentyminen mittavaa! Seurauksena tietokoneita avataan harvemmin. Sähkönkulutuksen lisäksi Voco säästää ensikädessä “henkistä energiaa” kun painopiste tuotannon tai järjestelmän hallinnassa siirtyy kasvotusten tai lähiviestimien avulla tehtävään TYÖHÖN. Käytäntö puoltaa systemaattista viestintäkulttuuria, jonka seuraksesta ryhmän jäsenet tietävät milloin odottaa vastausta viestiinsä ja panostavat viestien kirjoittamiseen. Ryhmä dynamiikka paranee ja sähköpostilistojen käyttö helpottuu tullen vähemmän aikaa vieväksi. Uutta tietoa tuotetaan näin menetellessä enemmän.

“Kokeilin Vocoa 30 henkisen ryhmän hallinnoinnissa. Testi jakso kesti kolme kuukautta. Voco oli mahdollista ottaa käyttöön ilman erillistä ilmoitusta. Aikaisemmin luulin, että jos olen kolme päivää ilman sähköpostia homma hajoaa käteen. Kokeilun aikana havaitsin, että harventunutta viestintää ei edes huomattu. Tämän sijaan monet tuotantoon kuuluneet olivat sitä mieltä, että saivat enemmän tietoa kuin muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Mä oon vähän kontrolli friikki ja kun en hengittänyt niskaan niin ihmiset sai työnsä tehtyä ja niiden oma-aloitteisuus lisääntyi.“(1.) (1. Ote keskustelusta Vocon kehittäjän kanssa.)